Friday, May 13, 2016

Project ironman, where do I stand?

Viime vuoden syyskussa ilmottauduin elämäni ensimmäiseen täysmatkan triathloniin, Finntriathlon Tahkolle, joka käydään 6.8. Ilmoittautumishetkellä olin juoksukiellossa ja parantelin kantaluun rasitusmurtuman alkua, mutta olin täysin varma siitä, että 11 kuukautta olisi riittävän pitkä aika a) kuntoutua ja b) saada juoksu vammakierteen jälkeen sellaiseen kuosiin, että maratonista olisi mahdollista selviytyä kunnialla.

Tällä hetkellä tuohon kissankokoisin kirjaimin kalenteriini merkittyyn päivään on aikaa vajaat 3 kuukautta ja homma näyttää lähes yhtä huonolta kuin ilmoittautumishetkellä. Syksyllä jalka lähti kuntoutumaan varsin hyvin ja maltoin mieleni niin hyvin, että olen monta kertaa taputtanut itseäni olkapäälle. Maltista ja varovaisuudesta huolimatta jalka vain on edelleenkin kovin kipeä.

Olen tehnyt määrää läpi syksyn, talven ja kevään pääasiassa pyörällä sekä erityisesti tammi-maaliskuu välillä hiihtämällä. Juoksuharjoittelu on ollut lähinnä jonkinlaista juoksutuntuman ylläpitämistä pikkulenkeillä säästäen jalkaa niin paljon kuin mahdollista. Tähän mennessä juoksukilsoja on kertynyt keskimäärin 16,5km viikossa tämän vuoden puolella.


* * * * * * * *

Last September I signed up for my for irondistance triathlon due August 6th in Tahko. By the time I was injured and wasn't allowed to run at all with signs of a stress fracture in my left calcaneus bone (heel). Still I was sure that 11 months would be enough to a) get my foot healthy and b) get into a good enough running shape for the marathon. 

At the moment I have less than 3 months left for the event and things haven't gotten that much better. In the autumn the healing process started quite nicely. I had enough patience to wait and to start running in little bits. I have been very cautious during the winter months, doing the long hours mainly on the bike and on the skis. I haven't run much, just a few little weekly runs with an average of 16,5km a week this year. But the heel still hurts. A lot some days.

Cycling my heart out. At least it doesn't hurt.

Jonkinlainen valonpilkahdus jalan tilanteeseen tuli Mallorcan lomalla, kun lämpö sekä viikottaisen 40h kivilattialla kävelyn poisjääminen saivat jalan muuttumaan yhtäkkiä kivuttomaksi. Vauhdit lähtivät viikossa nousuun ja juoksu tuntui omaan vanhaan juoksuvauhtiini (hidas) nähden superhyvältä ja helpolta. Juoksin mm. peruslenkkinä pyörän päälle 10km kaatosateessa vähän päälle 47min ja ennätykseni ko. matkalla on kuitenkin vain vähän alle 45min vuodelta 2012. Ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella aloin uskoa täysmatkatouhun olevan sittenkin mahdollista, jos juoksu jatkuisi samanlaisena kuin se Mallorcalla oli.

Karu pudotus arkeen ja todellisuuteen tapahtui kuitenkin melkein heti Suomeen ja töihin paluun jälkeen. Eka viikko meni jalan puolesta vielä suhteellisen hyvin ja sain Suomessakin juostua pitkästä aikaa yli 30km viikon. Toisella kotiviikolla seinä tuli kuitenkin vastaan ja kantapäähän eräällä aamulenkillä taas sama vanha tuttu kipu. Viime viikolla juoksin hurjat 3km, tällä viikolla juoksua on kasassa 9km. Ei ihan sellaisia määriä, joilla vajaan 3kk päästä juostaan täysmatkan päätteeksi maratonia.

Ja kyllä, olen kuullut tyypeistä, jotka juoksevat maratonin ilman juoksuharjoittelua, mutta minun kalenterissani päiviä ja kivoja urheilujuttuja on vielä elokuun kuudennen jälkeenkin. Kun on kerran elämässään kävellyt puoli vuotta kepeillä, osaa nykyisin arvostaa (melkein) terveitä jalkoja enemmän kuin sankaritarinan kertomista..

* * * * * * * *

The Mallorca trip was a little glimmer of hope. The warmth and the not having to walk 40hrs a week on a hard surface, made the foot suddenly painless. I could run at a good pace (for myself) with a really easy feel. For example, I ran 10K off the bike in the pouring rain in 47minutes and my pr for the distance is a little less than 45minutes. For the first time in months I started to believe it would be possible to do the irondistance if the foot would remain in the condition it was in while at Mallorca.

But well, the truth hit me in the face when I came back home and in the everyday life. First week back at home was ok and I could run over 30km during that week. The second week I hit the wall again and on a little morning jog I could again feel the pain in my left heel. Last week I ran the total of 3km, this week so far 9km. Not the amounts of running I should be doing less than 3 months before a marathon at the end of an ironman. 

And yes, I have heard about those superhuman types who run marathons with no running background or training, but my calender does have days and nice sporting events I want to do also after the August 6th 2016. After having spent 6 months with crutches a few years back, I really do love my (almost) healthy legs more than having a heroic story to tell.. 

From a very little morning run one sunny morning.

Jokainen varmasti jo arvaa, mikä on kirjoituksen loppukaneetti. Tuntuu pikkuisen pahalta, mutta enimmäkseen helpottavalta kirjoittaa seuraavat sanat: Ei ole enää täysmatkaprojektia. Ei ainakaan tänä vuonna. Totean tässä vaiheessa, että luovutan, vaikka olen paremmassa kunnossa kuin viimeiseen kahteen tai kolmeen vuoteen. Arvon täysmatka, joskus vielä kohdataan - mutta vasta silloin, kun tiedän selviäväni myös juoksusta mieluiten juosten.

* * * * * * * *

I guess everyone knows by now where this post is heading. I feels a bit bad, but mostly I'm relieved to write these following words: The Project Ironman no longer exists. At least not this year. I admit it, I'm a quitter and I give up although I'm in a better shape than in the past few years. I'll get back at you iron distance - but only then when I know I can handle the running part as well.


This was the moment when I made the decision in my head that I'll give up. 

No comments:

Post a Comment